Merkelistä mallia
Angela Merkel on papintytär DDR:stä. Tämä biografinen seikka on näinä päivinä ulkopoliittisesti tärkeä – ja selittää omalta osaltaan, miksi Saksa löytää tänään tiukemman sävyn Venäjää kohtaan kuin vielä muutama vuosi sitten olisi luullut mahdolliseksi.
Liittokanslerin matka Tukholmaan ja Helsingin ohi Tallinnaan ja Vilnaan osuu oikeaan ajankohtaan. Merkel näyttää linjan, josta suomalaisetkin valtionpäämiehet voisivat ottaa oppia, jos haluaisivat: nimittäin puhua kuuluvaa selkokieltä, olla tiukka, mutta samalla yrittää taivuttaa Venäjää keskusteluun.
Sujuvasti venäjää puhuvalle Merkelille sekä Putin että Medvedev eivät ole olleet helppoja paloja.
Entinen DDR:n kansalainen ja vielä nainen Saksan liittokanslerina Schröderin jälkeen – Putinin inho on ollut käsinkosketeltavaa.
Seuraaja Medvedev ei vilauta virkamiesmäisen ulkokuorensa alta henkilökohtaisia tuntemuksia, eivätkä ne liioin kiinnosta. Näyttöä kovista panoksista on tarpeeksi.
Merkel on silti pitänyt omasta linjastaan kiinni – ja sanonut mielipiteensä selkeästi, pelkäämättä.
Jos Angela Merkel ei olisi se mikä hän on – puhtaasti biografiansa vuoksi, ei virkansa puolesta – Saksa hyssyttelisi Venäjää yhä, kuten Gerhard Schröderin aikana. Miehen, joka aikoinaan kutsui hyvää ystäväänsä Vladimir Putinia puhtoiseksi demokraatiksi – sanoin "ein lupenreiner Demokrat“.
Olisi silloin melkein naurattanut, ellei yhteiseksi säveleksi löytynyt machismo näiden kahden valtaapitävän välillä olisi kuitenkin pikemminkin hirvittänyt.
Liittokanslerin hommista päästyään Schröder lähtikin, kuten tiedetään, ystävänsä Putinin palvelukseen – Gazpromin hallintoneuvoston jäseneksi, Itämeren kaasuputkihankkeen eli Venäjän energiapolitiikan lobbariksi.
Schröder olikin kovin ymmärtäväinen Venäjän hyökättyä Georgiaan. Der Spiegel -lehdelle antamassaan haastattelussa entinen liittokansleri nimitti Saakashvilia "uhkapeluriksi“, joka pakotti Venäjän tositoimiin.
Suomalaiset, siltä ainakin vaikuttaa, ovat hitaasti emansipoitumassa puhtaasta hyssyttelyasenteesta.
Ulkoministeri Stubb on ollut hyvinkin selkeä sanoissan.
Mutta jos Tasavallan presidentti Tarja Halonen sanoo, että "Euroopassa käytävä sota, johon naapurimaa Venäjä osallistuu, on hätkähdyttävä ilmiö ja vakavan pohdinnan paikka“ (HS), niin herää kysymys, mitä "pohtiminen“ tässä yhteydessä tarkoittaa ja kuinka sisäänpäin kääntynyttä puuhaa se mahtaa olla.
Ja jos pääministeri Matti Vanhanen pitää Venäjän päätöstä tunnustaa Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyys "poikkeukselliseksi" (US), niin tulee lähinnä mieleen, kuinka poikkeus viime kädessä vahvistaa säännön.
Ei niin, että Vanhasen tai Halosen tulisi ryhtyä äkkiä puhkumaan talvisodan henkeä tilanteessa, joka huolimatta Saakashvilin vertauksesta siihen ontuu.
Sillä vaikka Medvedev äskettäin antamassaan CNN:n haastattelussa puhuikin siitä, kuinka Venäjän on puolustettava rajojaan näiden rajojen koko pituudelta, niin tosiasiat ovat tänä päivänä toiset kuin vajaat seitsemänkymmentä vuotta sitten.
Ja tosiana luulisi pysyvän, että vaikka EU tarvitsee venäläistä kaasua ja öljyä, Venäjä tarvitsee vielä enemmän eurooppalaisia asiakkaitaan. Myös Suomea.
Miksei siis Suomikin saisi selvemmin suutaan auki – vaikka Merkelistä esimerkkiä ottaen.
Jos ei soololauluista välitä, niin ainakin EU:n kuorossa äänen voi saada kuuluvasti esille. Ellei oma biografia siihen kannusta, entinen papintytär DDR:stä voi johtaa kuoroa.

Kommentoi 108 kommenttia